Heräilimme melko myöhään, kahdeksan ja yhdeksän välissä. Sitä ennen Petri oli ennättänyt ottaa tämän otoksen:
Tarkoitus on lähteä Srantoniin muutamiin kiinnostaviin kohteisiin, mutta ensin meidän piti odotella paikalle Georgea, talourakan työnjohtajaa, joka yrittää selvittää vesivahingon syitä.
Ja vika löytyi! Kun ammeeseen laskettiin vettä, noin puolilleen, alkoi käytävän puolelta avatusta aukosta näkyä tihkuvaa vettä viemäriputkeassa. Eli nyt ongelma on löytynyt. Tulevina päivinä täällä tehdään sitten jonkinlaista putkiremonttia. Me kaikki kuusi käytämme alakerran suihkua.
***************
Lähdimme yhdentoista jälkeen liikkeelle Scrantoniin.
Marianne jätti meidät kaivosmuseolle ja lähti hoitamaan asioitaan. Sovimme tapaamisen puolentoista tunnin päähän.
Me saimme paperihatut ja kypärät ja asetuimme jonoon muiden samalla vaunulla kaivoskäytävään laskeutuvien ihmisten kanssa.
Vaunu odotti jo.
Lastauduimme vaunuun ja se nytkähti liikkeelle.
Kaivoskuilun suuaukko häämötti.
Ja sitten mentiin!
Pimeää oli!
Alhaalla nousimme vaunusta ja lähdimme oppaan johdolla liikkeelle.
Lämpötila oli noin 55 F eli noin 12 C.
Kaivostoiminta täällä on päättynyt vuonna 1966.
Joe, mainio oppaamme.
Tukipuilta näyttäneet tukit eivät itseasiassa kannatelleet mitään, vaan toimivat kaivosmiesten varoitusjärjestelmänä. Jos ne alkoivat nitistä, oli kiire ulos!
Kaivoksessa oli monia nukkeja näyttämässä minkälaista elämä siellä oli ollut.
1900-luvun alkupuoleen saakka kaivoksissa käytettiin muuleja, jotka elivät koko elämänsä maan alla.
Noin 10-vuotiaat pojat istuivat koko päivän pilkkopimeässä vain avatakseen oven tarvittaessa.
Noustuamme maanpinnalle oli Marianne jo odottamassa piknikin kanssa.
Carl ja Marianne ajoivat kotiin toisella autolla. Me lähdimme vielä Burlington-nimiseen kauppaan, joka oli valtava halli täynnä hyvin edullisia vaatteita ja muuta tavaraa.
Kotona olimme yhdeksän aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti